Ajankulua.

Aika kuluu välillä niin, ettei sitä edes ehdi huomata.
Jossain vaiheessa vaan herää tai havahtuu siihen, että taas on elämä mennyt ihan omine nokkineen eteenpäin. Toisaalta se on hyvä, toisaalta huono. Joskus olisi suotavaa, että elämä ilmoittaisi vaikka erilaisten tapahtumien puitteissa, että hei, nyt taas mennään, muista se! Yleensä moiset tapahtumat pakkaavat vaan olemaan ikäviä. Joskus voisi sattua jotain iloistakin, että muistaisi :)

Tosin on niitä ilonkin aiheita tässä ollut. Hyvät ystävät saivat vihdoin paperinsa ulos koulusta, suuren työn ja tuskan jälkeen. Sukuun syntyi pieni uusi tulokas, joka sai erikoisen ja hienon nimen toissa viikolla. Hieman isompien pikkuneitien huomaa kasvavan ihan silmissä ja oppivan koko ajan uutta. Itse on saanut töitä, vaikkakin vaan hetkeksi. Helpottaa elämää kuitenkin. Ja äidin sairastuminen ja parantuminen ovat olleet suurimmat hetket tänä vuonna, tai yleisesti lähimenneisyydessä. Oikeastaan koko systeemi tuli ja häipyi niin äkkiä, ettei sitä oikein ehtinyt edes käsittelemään loppuun asti. Suuri hetki ja vaihe, mutta ennen kaikkea kasvattava.

Läheisen vakava sairastuminen laittaa miettimään suuria asioita. Yleensä mietinnöissä jokainen, tai vähintään joka toinen lause alkaa sanalla JOS tai MITÄ JOS. Jossittelu on monasti turhaa, mutta erilaisten vaihtoehtojen läpikäyminen auttaa suhtautumaan tulevaan, varsinkin jos tulevaisuus on epävarmaa. Toisaalta asian poissulkeminen mielestä helpottaa vierestä seuraavan elämää aika paljon. Ei pidä kokonaan asiaa unohtaa, mutta esimerkiksi päivässä voi pitää niinsanotun virka-ajan, jolloin keskittyy ihan muihin asioihin ja unohtaa murheet. Itse sen huomasi, kun keskittyi päivät kouluun, työharjoitteluun ja opinnäytteen tekemiseen. EI paljon ehtinyt miettiä jos-juttuja. Normaali elämä eteni, hommat sujuivat ja illalla saattoi keskustella kotona toisen kanssa, jos asiassa joku painoi mieltä. Jos asiaa olisi koko päivän märehtinyt, niin henkilökohtaisesti olisin varmastikin vielä ensi vuonnakin koulussa puurtamassa. Niin se aika kuluu.

Kun huomaa ympäröivillä ihmisillä menevän hyvin, sitä kummasti piristyy itsekin. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu kateus, tottakai, mutta senkin pystyy selättämään, kun ei liikaa vaivaa päätään tyhjänpäiväisyyksillä. Jokainen kohtaa onnea elämässään, muodot vaan vaihtelevat laidasta laitaan.

Läheisiä on joskus todella suuri ikävä, vaikka he olisivat ihan seinän takana. Kun itsellä on ikävä, tietää, että joku kaipaa myös sinua. Se on lohduttava tunne. Lapsille usein sanotaan läheisen kuoltua, että hän istuu nyt pilven reunalla katselemassa sinua ja vahtii menoasi. Minä joka huitelen jo kolmannella vuosikymmenellä, uskon asiaan edelleen. Tiedän, että mummu on katsellut elämääni koko ajan ja antanut sanattomia neuvoja. Tiedän, että he istuvat siellä tädin miehen kanssa pilven reunalla juomassa Vichyä ja nauravat iloisesti. Assosiaationi perustuu joskus vuonna 1990 otettuu kuvaan jouluaatosta, jolloin mummu ja tädin mies istuvat yhdessä sohvalla juoden Vichyä hymyt korvissa. Kuva on jotenkin todellinen aina kun sitä katsoo.
Siitä tiedän, että molemmat valvovat <3