Aika kuluu välillä niin, ettei sitä edes ehdi huomata.
Jossain vaiheessa vaan herää tai havahtuu siihen, että taas on elämä mennyt ihan omine nokkineen eteenpäin. Toisaalta se on hyvä, toisaalta huono. Joskus olisi suotavaa, että elämä ilmoittaisi vaikka erilaisten tapahtumien puitteissa, että hei, nyt taas mennään, muista se! Yleensä moiset tapahtumat pakkaavat vaan olemaan ikäviä. Joskus voisi sattua jotain iloistakin, että muistaisi :)
Tosin on niitä ilonkin aiheita tässä ollut. Hyvät ystävät saivat vihdoin paperinsa ulos koulusta, suuren työn ja tuskan jälkeen. Sukuun syntyi pieni uusi tulokas, joka sai erikoisen ja hienon nimen toissa viikolla. Hieman isompien pikkuneitien huomaa kasvavan ihan silmissä ja oppivan koko ajan uutta. Itse on saanut töitä, vaikkakin vaan hetkeksi. Helpottaa elämää kuitenkin. Ja äidin sairastuminen ja parantuminen ovat olleet suurimmat hetket tänä vuonna, tai yleisesti lähimenneisyydessä. Oikeastaan koko systeemi tuli ja häipyi niin äkkiä, ettei sitä oikein ehtinyt edes käsittelemään loppuun asti. Suuri hetki ja vaihe, mutta ennen kaikkea kasvattava.
Läheisen vakava sairastuminen laittaa miettimään suuria asioita. Yleensä mietinnöissä jokainen, tai vähintään joka toinen lause alkaa sanalla JOS tai MITÄ JOS. Jossittelu on monasti turhaa, mutta erilaisten vaihtoehtojen läpikäyminen auttaa suhtautumaan tulevaan, varsinkin jos tulevaisuus on epävarmaa. Toisaalta asian poissulkeminen mielestä helpottaa vierestä seuraavan elämää aika paljon. Ei pidä kokonaan asiaa unohtaa, mutta esimerkiksi päivässä voi pitää niinsanotun virka-ajan, jolloin keskittyy ihan muihin asioihin ja unohtaa murheet. Itse sen huomasi, kun keskittyi päivät kouluun, työharjoitteluun ja opinnäytteen tekemiseen. EI paljon ehtinyt miettiä jos-juttuja. Normaali elämä eteni, hommat sujuivat ja illalla saattoi keskustella kotona toisen kanssa, jos asiassa joku painoi mieltä. Jos asiaa olisi koko päivän märehtinyt, niin henkilökohtaisesti olisin varmastikin vielä ensi vuonnakin koulussa puurtamassa. Niin se aika kuluu.
Kun huomaa ympäröivillä ihmisillä menevän hyvin, sitä kummasti piristyy itsekin. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu kateus, tottakai, mutta senkin pystyy selättämään, kun ei liikaa vaivaa päätään tyhjänpäiväisyyksillä. Jokainen kohtaa onnea elämässään, muodot vaan vaihtelevat laidasta laitaan.
Läheisiä on joskus todella suuri ikävä, vaikka he olisivat ihan seinän takana. Kun itsellä on ikävä, tietää, että joku kaipaa myös sinua. Se on lohduttava tunne. Lapsille usein sanotaan läheisen kuoltua, että hän istuu nyt pilven reunalla katselemassa sinua ja vahtii menoasi. Minä joka huitelen jo kolmannella vuosikymmenellä, uskon asiaan edelleen. Tiedän, että mummu on katsellut elämääni koko ajan ja antanut sanattomia neuvoja. Tiedän, että he istuvat siellä tädin miehen kanssa pilven reunalla juomassa Vichyä ja nauravat iloisesti. Assosiaationi perustuu joskus vuonna 1990 otettuu kuvaan jouluaatosta, jolloin mummu ja tädin mies istuvat yhdessä sohvalla juoden Vichyä hymyt korvissa. Kuva on jotenkin todellinen aina kun sitä katsoo.
Siitä tiedän, että molemmat valvovat <3
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
perjantai 10. lokakuuta 2008
Viikon loppu / viikonloppu
Hiphei hurraa, työviikko on jälleen ohi. Raskasta ajoittain oli, mutta kantoi viikko hedelmääkin kyllä, että sen puoleen ei sovi valittaa. Pientä hienosäätöä toki varmaan vielä saa tehdä, mutta eiköhän se siitä. Pääpiirteissään on valmista kuitenkin.
Ensi viikko tuo tullessaan mm. tilipäivän ja matkan Raumalle. Ensimmäistä odotan innolla, jälkimmäiseen suhtaudun varauksella. Jälkimmäisessä on kyse kehittämistyöryhmän kokouksesta, jossa toimin sihteerinä. Leppoisaa hommaa kyllä, mutta asioilla on aina se kääntöpuoli. Aihe on minulle aivan vieras ja suoraan sanottuna ei niinkään kiinnostava. En edes tiedä mitä tuloskortilla tehdään, mutta eiköhän se selviä ajan mittaan tässä kokousten tiimellyksessä.
Ensi viikolla tulee myös täyteen 3kk edellisestä verenluovutuksesta, joten sinnepä käy matkani taas! Odotan jo innolla. Tosin pitäisi alkaa ehkä napsimaan noita rautapillereitä, että olisi varmast hemoglobiinit tarpeeksi ylhäällä. Olisi itseasiassa pitänyt aloittaa kuuri jo 3kk sitten, mutta minkäs teet.
Tatuointiin on aikaa enää 25 päivää! Sille pienet \o/
Huomenna ohjelmassa on teatteria. Tarkemmin Porilaisten Farssia. Ihan en ole kartalla mikä moinen näytelmä on ja mistä se kertoo, mutta yrittänyttä ei laiteta. Revyy on aina revyy, joten tuskin siellä itkemään joutuu. Tai no, jos itsensä tunnistaa näytelmästä, niin sitten voi olla eri asia. Mutta tuskin meikäläinen on saavutuksillaan sinne päässyt, toivotaan ainakin. Hauska kuitenkin tarkoin seurata, ketä tuttuja on näytelmään saatu ympättyä.
Huokaisin toissapäivänä isännälle, että jee, ohjelmaton viikonloppu. Melkein oli joo. Huomenna tuo teatteri ja sunnuntaina ristiäiset. Molempiin menen kyllä enemmän kuin mielelläni silti. Ristiäissankarin isosiskoa en olekaan nähnyt sitten kun viimeksi kesäkuun puolessa välissä. Voin vaan kuvitella kuinka paljon tyty on kasvanut. On niin ikävä <3
Olen röyhkeä ja lähden töistä SUPER ajoissa. Teen työni nyt tässä putkeen ja menen kylille syömään ja nauttimaan olostani onnellisena ihmisenä :)
Ensi viikko tuo tullessaan mm. tilipäivän ja matkan Raumalle. Ensimmäistä odotan innolla, jälkimmäiseen suhtaudun varauksella. Jälkimmäisessä on kyse kehittämistyöryhmän kokouksesta, jossa toimin sihteerinä. Leppoisaa hommaa kyllä, mutta asioilla on aina se kääntöpuoli. Aihe on minulle aivan vieras ja suoraan sanottuna ei niinkään kiinnostava. En edes tiedä mitä tuloskortilla tehdään, mutta eiköhän se selviä ajan mittaan tässä kokousten tiimellyksessä.
Ensi viikolla tulee myös täyteen 3kk edellisestä verenluovutuksesta, joten sinnepä käy matkani taas! Odotan jo innolla. Tosin pitäisi alkaa ehkä napsimaan noita rautapillereitä, että olisi varmast hemoglobiinit tarpeeksi ylhäällä. Olisi itseasiassa pitänyt aloittaa kuuri jo 3kk sitten, mutta minkäs teet.
Tatuointiin on aikaa enää 25 päivää! Sille pienet \o/
Huomenna ohjelmassa on teatteria. Tarkemmin Porilaisten Farssia. Ihan en ole kartalla mikä moinen näytelmä on ja mistä se kertoo, mutta yrittänyttä ei laiteta. Revyy on aina revyy, joten tuskin siellä itkemään joutuu. Tai no, jos itsensä tunnistaa näytelmästä, niin sitten voi olla eri asia. Mutta tuskin meikäläinen on saavutuksillaan sinne päässyt, toivotaan ainakin. Hauska kuitenkin tarkoin seurata, ketä tuttuja on näytelmään saatu ympättyä.
Huokaisin toissapäivänä isännälle, että jee, ohjelmaton viikonloppu. Melkein oli joo. Huomenna tuo teatteri ja sunnuntaina ristiäiset. Molempiin menen kyllä enemmän kuin mielelläni silti. Ristiäissankarin isosiskoa en olekaan nähnyt sitten kun viimeksi kesäkuun puolessa välissä. Voin vaan kuvitella kuinka paljon tyty on kasvanut. On niin ikävä <3
Olen röyhkeä ja lähden töistä SUPER ajoissa. Teen työni nyt tässä putkeen ja menen kylille syömään ja nauttimaan olostani onnellisena ihmisenä :)
maanantai 6. lokakuuta 2008
perjantai 3. lokakuuta 2008
Iloinen huomio!
Julkisen liikenteen "suur"-kuluttajana sitä katsoo kuskien toimintaa ihan erilaisin silmin, kuin sellaisen joka tyyliin kerran vuodessa matkustaa dösällä hörpylle keskustaan.
Porin Linjat on saanut ja saa edelleen tiukkaa kritiikkiä siitä, kuinka tympeitä useat heidän kuljettajistaan ovat. Samaistun aatoksiin joskus myös itse, mutta jokaisella toki on huonoja päiviä silloin tällöin, vaikkakin uskomus menee niin, ettei asiakaspalvelija saa niitä koskaan näyttää. Ei toki suoraan olekaan fiksua alkaa murisemaan asiakkaalle, mutta huono päivä näkyy silti, vaikka sen kuinka yrittäisi peittää.
Monta kertaa on saanut aiemmin katsoa, kun huono jalkainen vanha herra ensin työllä ja tuskalla pääsee ensimmäisen korkean askelman bussiin. Maksaminenkin käy hieman muita hitaammin ja sitten alkaa paikan metsästys. Voi olla, että herra joutuu kävelemään jopa linja-auton puoliväliin löytääkseen paikan ja siinä vaiheessa kuljettaja on päättänyt kiihdyttää vauhtinsa jo täyteen mittaan. Jo omilla terveillä jaloilla ja tasapaino-aistilla tämä tuottaa suurta hankaluutta, liikkuvassa bussissa liikkuminen ei ole mistään helpoimmasta päästä.
Joka tapauksessa, olen viimeisen kahden viikon aikana tehnyt ilokseni sen huomion, että ainakin omalla kotilinjallani kuljettajilla on nyt se tapa, että kun asiakas tulee bussiin ja on maksanut ja lähtee sitten etsimään itsellensä paikkaa, niin kuljettapa ei lähdekään heti liikkeelle kuin pyssyn suusta, vaan rauhallisesti odottaa, että asiakas löytää itselleen paikan. Asiaan tuo lisäsäväyksen se, että asiakkaan ikä ei vaikuta tähän tapaan. Oli kyseessä lapsi, nuori, keski-ikäinen taikka vanhus, kuljettaja fiksusti odottaa.
Nyt herääkin kysymys, että mistä tämä johtuu. Onko kuljettajille annettu uusi ohjeistus asiasta esimerkiksi asiakaspalautteen tiimoilta vai kumpuaako tämä suoraan omasta sydämestä. En lähde veikkailemaan, olen vain tyytyväinen.
Ehkä laajennan tutkimustani myös muille linjoille, saadakseni täyden kuvan tilanteesta.
Ihan hyvä lopetus työviikolle. Ainakin työmatkojen puolesta.
Täällä työpaikalla asia onkin sitten ihan eri. Pitää keksiä johdolle nasevat sanat siihen, miksei minun pitäisi erästä työtä tehdä. En tietenkään voi sanoa, etten halua. Eikä se siitä olekaan kyllä kiinni. Tekisin jos osaisin, minulta vaan sattuu puuttumaan tarvittava tietotaito ja välineet työhön. En tiedä miten täällä meillä toimii kompromissit, mutta ajattelin yrittää kuitenkin ratkaista asian sitä kautta. Tietäen vastukseni, epäilen asian onnistuvuutta.
Ensin kuitenkin kahville.
Porin Linjat on saanut ja saa edelleen tiukkaa kritiikkiä siitä, kuinka tympeitä useat heidän kuljettajistaan ovat. Samaistun aatoksiin joskus myös itse, mutta jokaisella toki on huonoja päiviä silloin tällöin, vaikkakin uskomus menee niin, ettei asiakaspalvelija saa niitä koskaan näyttää. Ei toki suoraan olekaan fiksua alkaa murisemaan asiakkaalle, mutta huono päivä näkyy silti, vaikka sen kuinka yrittäisi peittää.
Monta kertaa on saanut aiemmin katsoa, kun huono jalkainen vanha herra ensin työllä ja tuskalla pääsee ensimmäisen korkean askelman bussiin. Maksaminenkin käy hieman muita hitaammin ja sitten alkaa paikan metsästys. Voi olla, että herra joutuu kävelemään jopa linja-auton puoliväliin löytääkseen paikan ja siinä vaiheessa kuljettaja on päättänyt kiihdyttää vauhtinsa jo täyteen mittaan. Jo omilla terveillä jaloilla ja tasapaino-aistilla tämä tuottaa suurta hankaluutta, liikkuvassa bussissa liikkuminen ei ole mistään helpoimmasta päästä.
Joka tapauksessa, olen viimeisen kahden viikon aikana tehnyt ilokseni sen huomion, että ainakin omalla kotilinjallani kuljettajilla on nyt se tapa, että kun asiakas tulee bussiin ja on maksanut ja lähtee sitten etsimään itsellensä paikkaa, niin kuljettapa ei lähdekään heti liikkeelle kuin pyssyn suusta, vaan rauhallisesti odottaa, että asiakas löytää itselleen paikan. Asiaan tuo lisäsäväyksen se, että asiakkaan ikä ei vaikuta tähän tapaan. Oli kyseessä lapsi, nuori, keski-ikäinen taikka vanhus, kuljettaja fiksusti odottaa.
Nyt herääkin kysymys, että mistä tämä johtuu. Onko kuljettajille annettu uusi ohjeistus asiasta esimerkiksi asiakaspalautteen tiimoilta vai kumpuaako tämä suoraan omasta sydämestä. En lähde veikkailemaan, olen vain tyytyväinen.
Ehkä laajennan tutkimustani myös muille linjoille, saadakseni täyden kuvan tilanteesta.
Ihan hyvä lopetus työviikolle. Ainakin työmatkojen puolesta.
Täällä työpaikalla asia onkin sitten ihan eri. Pitää keksiä johdolle nasevat sanat siihen, miksei minun pitäisi erästä työtä tehdä. En tietenkään voi sanoa, etten halua. Eikä se siitä olekaan kyllä kiinni. Tekisin jos osaisin, minulta vaan sattuu puuttumaan tarvittava tietotaito ja välineet työhön. En tiedä miten täällä meillä toimii kompromissit, mutta ajattelin yrittää kuitenkin ratkaista asian sitä kautta. Tietäen vastukseni, epäilen asian onnistuvuutta.
Ensin kuitenkin kahville.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
LinkWithin
