Sirkushuveja kansalle.

Eipä tämä blogittaminen niin yksinkertaisen helppoa ja aikaa viemätöntä ollutkaan.
Aina ei muista, joskus ei jaksa. Parempi toki myöhään kun ei milloinkaan.

Elämä rullaa tasaisesti eteenpäin. Joulu kolkuttaa ovella, lyhyesti laskettuna 26 päivää (kö?). Onneks oon aikataulusta edessä ja lahjat on ostettu, melkeinpä jopa kaikki paketoitu. Lapset on vielä ilman paketteja. Luulis, että lapsille on helppo miettiä lahjat, mutta ei. He tuntuvat olevan niitä vaikeimpia :) Tyttöjä kaikki kolme, kaks kappaletta kolme vuotiaita ja yks natiainen, kohta 4kk. No, onneksi tässä nyt aikaa on vielä. Tosin, he ovat kaikki niissä iöissä (onko moista sanaakaan olemassa :D) etteivät tajua, kuka on ostanut ja mitä. Pääasia, että paketteja on paljon :))

Töitä on tasan tarkkaan kuukausi jäljellä ja kukaan ei ole puhunut jatkosta vielä mitään. Tiedän itsekin, että meikäläiselle olis organisaatiossa tarvetta ja rahaakin olis palkka maksaa, mutta tiedä sitten missä mättää. Tai tiedän, asiat jätetään aina viime hetkeen. Se voi olla, että uuden vuoden aattona soi puhelin, että kai tuut vuoden vaihteen jälkeen sitten takasin saman tien :) Se oiskin hauska soitto kyllä, mutta mielellään sitä tietäis vähän etukäteenkin suunnitella elämäänsä. Tänään onneksi tein tiettäväksi, että olen valmis jatkamaan. Ja tiedon kerroin vielä sellaisessa instanssissa, että varmasti menee perille asti! :) Jäädään siis odottamaan innolla. Mutta siltikään ei jäädä tuleen makaamaan, vaan haetaan aktiivisesti töitä myös ulkopuolelta. Heh, kuulostipas se hassulta, ulkopuolelta. Olen niin kovasti kotiutunut nykyiseen paikkaani, että ikävä tulee jos pois joutuu. Kesä on onneksi taattu, ainakin omassa mielessä.

Mitäs sitten. Lapsuuden ihana muisto on myyty, kesämökki näet. Asiaa on jahkattu ees taas monta monta vuotta ja nyt se tapahtui. Ei se aluksi pahalta tuntunut, oikeastaan helpotukselta, että joku ottaa hyvään huomaansa asian, jota kukaan meistä ei pysty hoitamaan. Pariskunta joka mökin osti, vaikutti kuulemani perusteella juuri sellaiselta, joka pitää sekä mökkiä että saarta kuin kukkaa kämmenellä <3 Ja osaa arvostaa omaa saarta. Tottahan se on, ettei se mökki monenkaan euron arvoinen ollut, vaan se paikka. Oma rauha. Jotain, mitä ei enää itse voi rakentaa. Mutta nyt kun kaupat on tehty ja lyöty lukkoon, niin sitä vasta tajuaa, että hei, en enää koskaan saa mennä sinne. Onneksi jokaiselle jäi ne asiat, mitä ei rahalla koskaan voi ostaa: muistot. Toivottavasti joku uittaa mun lapsena tekemää purjevenettä (20*5cm kakkosnelosen pätkää :]), heittää tikkaa, löytää mun vappupallon vuodelta -93 (?). Toivottavasti tulevat kävijät nauttivat paikasta yhtä paljon kuin minä aikoinani. Huoh.

Vauvakuumeilu on yltänyt taas ihan uusiin sfääreihinsä. Hurjaa. Onneksi pieniä ja vähän isompia lapsia on ympärillä, niiden tiimoilta saa kuumeiluaan vähän tyydytettyä. Varsinkin Satun aivan ihana vajaa 6kk vanha Nella-tyttönen. Voiko suloisempaa ollaakaan! Sitten on toki Iris ja Jenna, parhaat tytöt maailmassa! Ja Satun poika Leevi, 3v. Lystikkäitä tapauksia kaikki. Mutta jotenkin sitä tahtoisi myös oman. Sitten kun alkaa järkeilemään asiaa pidemmälle ja miettimään käytäntöä, niin ei olekaan niin varma asiasta enää. Mutta moista asiaa ei voi suunnitella ihan tarkkaan valmiiksi. Jokainen lapsi on erilainen, samoin kuin perhe mihin hän syntyy. Ja tilanteet voivat suunnittelun jälkeen muuttua huomattavasti, joten melkeinpä on vauva-arkea ihan turha suunnitella pilkun tarkasti. Lapset ovat luojan lahja, he tulevat kun ovat tullakseen ja ongelmineen kaikkineen ovat.. Luojan lahjoja! Huh. Mutta onhan tässä aikaa, koko elämä. Mitä sitä kiirehtimään noinkin suurta asiaa. Kyllähän sitä silti miettii, että mitä jos ;)

Siinä pari päällimmäistä. Kaikenlaista sitä miettii, tekee ja suunnittelee, ei niitä kaikkia tekstiksi asti saa. Mutta pyritään vähän aktiivisempaan tiedottamiseen :)

Niin se aika kuluu ja lapset kasvaa.

Tämä lapsonen ei onneksi omin päin kasva mihinkään suuntaan :))









Taiteilijana toimi TattooNationin Mika Porissa
tiistaina 4.11.2008 klo 11:00-12:30

Verta, hikeä ja kyyneliä vuodatettiin (ei, kumpikaan ei kyllä itkenyt),
mutta jollain sadistisella tasolla oli erittäin tyydyttävä kokemus.

Syvällistä tarinaa ei tälle 7 vuotta harkitulle kuvalle ole.
Syntymäpäivä nyt on ehkä muuttumattomin tai pysyvin elementti elämässä.
Leijona on toki SuomiLeijona, mutta enemmänkin itseäni kiehtoo moisen kuvan muotokieli,
kuin sen sanoma tai tarina tai vastaava.
Alimpana on veriryhmäni. Ompahan siinä ainakin muistissa varmuuden varalta :))
Totta puhuen, nyt itse alettuani luovuttaa, olen vasta tajunnut sen, kuinka tärkeää ja hienoa moinen vapaaehtoinen työ on. Siitä muistutuksena.

Ja ei, minua ei kiinnosta mitä mieltä muut ovat. Kuva on minun ja olen sen itse päättänyt ja pidän siitä, aivan sama pitävätkö muut. Ei tatuointia kuulu ottaa miellyttääkseen muita, vaan itseään. Muistattehan sen.!

Kiitos.