Johan on kaksi kuukautta vierähtänyt edellisestä merkinnästä. Ei se sitten ehkis ollutkaan meikäläisen suurin kaipuu tuo blogittaminen. En tiedä, jotenkin sitä vaan sähelsi ympäriinsä koko kesän ja vaan meni ja meni. Lähinnä päämäärättömästi. Tai päämäärättömyys on väärin sanottu, ehkä sitä vaan pyrki suorittamaan sen mitä oli annettu ja odotti viimeistä työpäivää. Tosin kun siitä oli selvitty niin sitä alkoi vaikeroimaan, että eipä oo nyt sitten mittään tekemistä taas. Ja nyt kun sitä on niin mites sitten suu pannaan. Ei messingille, mutta lämmittäähän tuo työsoppari sydäntä.
En tosin ole ihan vakuuttunut, onko tämä sitä alaa mitä tahdon eläkeikääni asti tehdä. Mistä sen sitten tietää oikeasti? Kai se on vähän niinkuin rakkaus, että sitten kun se kolahtaa niin se kolahtaa lujaa ja kerralla. Rakkaudessa olen moisen kokenut, joten ehkä sen sitten huomaa kun se työssäkin tulee kohdalle, osaa ainakin varautua tilanteeseen.
Sinäänsä olen hukassa, etten todellakaan tiedä mitä mieltä tästäkään työstä pitäisi olla. Heittopussina olo ei ole mitenkään mieltä ylentävää, mutta toisaalta sitä pääsee kyllä sitten näkemään ja kokemaan monenlaista. Jotenkin sitä kuitenkin kaipaisi sellaista pysyvyyttä ja varmuutta, että mitä missäkin ja milloinkin. Mutta ehkä joka tapauksessa otetaan tämä rupeama nyt kasvattavana kokemuksena, koska viimeiset hetket ovat kuitenkin käsillä. Yhdistymisen jälkeen on turha alkaa kysellä kesätöitä enää. Ehkis ne palkkaa mut sitten kokoaikaseks ! :))
Ensimmäinen päivä alkaa olemaan pulkassa pikkuhiljaa, ehkä lopusta hiukan täytyy avaimien haun puitteissa varastaa, mutta kuitenkin! Jos työtahti on tämä jatkossakin, niin blogihan täyttyy varsin nopeata tahtia ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti